Tauko! Jatka!

Sori mä en oo jaksanut vastata viesteihin enkä mihinkään. Mua on ahdistanut ihan hirveästi kaikki ylimääräinen sosiaalinen elämä kun on ollut niin paljon kaikkea muuta.

Tää blogi ja kaikki muutkin kirjoitusprojektit paitsi kandi on olleet taka-alalla. Duunissa on ollut hirveä kiire, raha-asiat on olleet huonosti ja lopputyö on kans vienyt ihan perkeleesti aikaa ja jaksamista, erosin mun kumppanista ja oon miettinyt mitä teen ens vuonna kun valmistun. Mulle kuuluu kuitenkin ihan hyvää.

Mun vuosi on lähtenyt käyntiin tosi nihkeesti terapiarintamalla, mutta eteenpäin on menty lujaa. Ajoista osa on peruutunut joko minun tai terapeutin sairastaessa ja siitä huolimatta oon saanut paljon hyvää palautetta terapiasta ja mun emootioiden käsittely ja tulkinta on parantuneet huimasti.

Oon laihtunut reilun kymmenen kiloa tässä talven aikana joten kaipa sekin jotain kertoo siitä miten aktiivisuustasot on nousseet ja mättäminen vähentynyt.

En ole vielä läheskään kuivilla, mutta mietittiin jo tulevaisuutta terapeutin kanssa. Vuoden päästä tähän aikaan mä en varmaan enää ahmi.

Aikoja, jotka oli ensin viikottain ja sitten joka toinen viikko, on nyt suurin piirtein kolmen viikon välein. Oon tehnyt aika paljon erilaisia harjoituksia ja tehtäviä ja kokeillut eri juttuja perus ruokapäiväkirjoista eri kokemusten ja tuntemusten analysointiin kognitiivis-behavioraalisten mallien avulla.

En aluksi ajatellut että mua voisi auttaa tai mikään terapia toimisi, mutta olen kyllä yllättynyt miten paljon terveemmin mä ajattelen olemista, syömistä ja liikkumista varsinkin ahmimisen ja pettymysten käsittelyn kannalta. Olen tosi onnellinen että kävi tuuri ja löysin tuolle mun terapeutille, koska on oikeasti vaikeaa löytää terapiamuotoja ja henkilökuntaa jotka on just sulle sopivia ja valmiita työskentelemään sen eteen että löytyy ratkaisuja jotka toimii just omaan tilanteeseen.

Eli tällainen lyhyt, vähän positiivisempi postaus. Palaan varmaan asiaan jossain vaiheessa ruotimaan mun menneisyyttä ja syömisongelmia tarkemmin vähän paremmalla ajalla kun ei tarvitse kolmen minuutin sisään rientää bussipysäkille. Rakkautta ;3

Suhdebiografia

Taannoin sain terapiasta läksyksi kirjoittaa oma biografiani ihmissuhteiden näkökulmasta. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, varsinkin kun ajattelee miten paljon ihmisiä mahtuu yhteen elämään. Ei sille terapeutille voinut romaaniakaan kirjoittaa.

Ihmissuhdetekstistäni tuli loppujen lopuksi muutama sivullinen ranskalaisia viivoja. Osa oli ryhmitelty kronologisesti, osa sen mukaan, miten läheisiä ihmiset olivat minulle joko nyt tai aikaisemmin. En tiedä teinkö harjoituksen oikein, tai pystyikö sitä edes tekemään oikein tai väärin.

Jotain ihmissuhdekaavioita täytellessä tuli kuitenkin selväksi: mä olen ihan hirveän stressaantunut ja pelokas ihminen.

Mä pelkään jatkuvasti sitä, että muut ihmiset eivät pidä minusta. Että mä olen mun läheisille joku rasite, ärsytys, häiriötekijä. Että ne valehtelevat mulle kun ne sanovat että ne pitävät minusta tai ettei mun sairaus ole niille mikään sopimuksenrikkoja, joka saa ne heittämään meidän suhteen heti roskakoriin.

Ei mua hirveästi haittaa jos randomit tai tutuntutut ei tykkää, mutta ystävistä huolehdin todella paljon. Ja se on järjettömän rasittavaa. Ja se on varmasti myös rasittavaa kuunnella pitemmän päälle. Aina se on märisemässä että sitä huolettaa ettei siitä pidetä! Aina sille saa jankuttaa että rakastan, rakastan. Että me ollaan täällä sun tukena. Että on okei puhua ja että me tykätään susta.

Älyn tasolla hiffaan että joo, ei nämä ihmiset varmaan laittaisi sitä suurta energiamääräänsä meidän suhteisiin jos ne ei myös sais jotain niistä irti ja jos ne ei aidosti haluais myös mun parasta. Että hei, oikeasti mulla on ihmisiä jotka välittää ja joista ei oikeasti tarvitse pelätä että ne lähtevät pois.

Mutta tunnetasolla mä en oo oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin. Mulla ei oo ketään lapsuudenkavereita ollenkaan, kun kaikki on kasvaneet erilleen tai muuttuivat lopulta vittuilusuhteiksi puolin ja toisin. Tai kiusasivat, tai olivat randoja joita mä pelkäsin.

Teiniajoilta on joitakin kavereita, joiden kanssa ei välttämättä olla enää läheisiä, mutten mä todellakaan usko että ne olisivat alkaneet vihata minua. Ja teinivuosinahan mä törmäsin mun tämänhetkisiin parhaisiin kavereihinikin. Varmaan jokaiseen niistä, nyt kun mietin.

Vaikka vuodet on vierineet, mun päässä silti asuu aina se pieni epäilys että mitä jos kaikki olikin suurta pilaa. Mitä jos kaikki olikin olevinaan mun kavereita siksi että ne sais minusta irti kaiken mahdollisen ryönän jota levitellä ympäristöä saastuttamaan, niin kuin ala-asteella.

Eniten mua ärsyttää kuitenkin se, etten tiedä mistä löytyisi ratkaisu. En tiedä miten voisin oppia luottamaan tai kestämään sitä, ettei kaikkeen voi aina luottaa. Ettei asiat ole ikuisia, vaan joskus on hyvä päästää irti.

Ja olen todellakin sen puolestapuhuja, että huonoista ja myrkyllisistä ihmissuhteista pitää kävellä pois! Olen tehnyt sitä itsekin.

Silti elän alituisessa pelossa että joskus mun kaikkien tärkeimmät ihmiset tekee niin mulle, koska musta on tullut se myrkkypesäke. Ja sitten mä jään taas ihan yksin ja joudun aloittamaan alusta tukiverkkojen rakentamisen. Sitä pelkoa ei hälvennä se, että mä pelkään että siitä puhuminenkin vain edesauttaa sitä, että ihmiset lopulta leipiintyvät muhun ja päättävät siirtyä palkitsevampiin ihmissuhteisiin.

Tavoitteet

Mainitsin edellisessä postauksessa että mulle tuli kotitehtäväksi miettiä millaisia tavoitteita mulla on ja mitä se paraneminen sitten tarkoittaakaan. Kirjoitin näistä vähän vähemmän kielikapulaisen ja enemmän esteettisen kappaleen terapiamuistikirjaani, mutta tässä jonkinlainen versio.

• Elämänhallinta, eli se että elämässä on jonkinmoinen järjestys. Tasapaino. Se, että elämässä on tasapainossa työt ja huvit ja opiskelut ja syömiset ja liikunnat ja löhöämiset. Ei liikaa mitään ja tarpeeksi kaikkea. Tarpeelliset jutut tulisivat tehtyä. Ettei kaikesta hauskasta, palauttavasta, tai esimerkiksi vapaa-ajan viettämisestä tarvitsisi kokea hirveitä omantunnontuskia.
• Se, etteivät kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat huolettaisi jatkuvasti. 
• Terveellinen ruokavalio, joka ei tunnu vaikealta, kuormittavalta, tai väliaikaiselta. 
• Fyysinen aktiivisuus ja liikunta säännöllisenä osana normaalia elämää.
• Enemmän energiaa, ettei kaikki tekeminen tuntuisi hankalalta ja jopa mahdottomalta.

En tiedä kuinka paljon tuosta listasta on realistista tai epärealistista, enkä sitä miten itsekkäältä se vaikuttaa. Jälkeenpäin ajatellen se näyttää aika kammottavalta: miten hirveä ihminen minun pitää ollakaan, että haluan että elämä on juuri minulle helppoa, mukavaa, ja huoletonta. Ettei tarvitse tuntea pahaa mieltä kaikesta vähänkään siedettävästä.

Mutta samalla mä toivon että ihan jokaisella olisi elämä juuri sellaisessa kondiksessa kuin sen haluaa olevan. Ei kenenkään ole hyvä kärsiä. Eikä kenenkään ole hyvä kokea sitä, että oma pää laittaa kapuloita rattaisiin vielä sen kaiken lisäksi mitä normalisoitunut riistoyhteiskuntakin heittää niskaan.

Mä luulen että multa tullaan vielä kysymään miten mä haluan saavuttaa mun tavoitteet, ja mä luulen etten osaa vastata. Enkä mä tiedä mitä kukaan muukaan voi omaksi tai toisten hyväksi tehdä, muuta kuin parhaansa. Se ei tarkoita parasta, eikä aina edes kovin hääviä, vaan sitä minkä sillä hetkellä saa irti itsestään. Ja se määrä ja laatu vaihtelee ihan jatkuvasti.

Terapia

Sain vihdoinkin sen terapia-ajan. Ja toisenkin. Kolmas on perjantaina.

Mun terapeutti on nuori nainen, joka ei vastannut mun kysymykseen oliko se lakossa vai ei silloin kun lääkärien lakot olivat muutama kuukausi sitten tapetilla täällä päin. Siihen ei kuulemma saanut vastata. Mulla oli silloin päällä takki, joka on täynnä erilaisia protestipinssejä.

Me on tultu juttuun ihan hyvin. Multa on kyselty paljon asioita, siis ihan hirveästi. Koskaan mun terapiassakäyntiurani aikana ei ole kyselty noin paljoa. Terapeutti haluaa tietää mistä mun ongelmat johtuu. Se haluaa tietää millaista on olla minä. Se on myötätuntoinen, mutta asiallinen ihminen.

Joskus tuntuu, ettei se varmaan hirveästi pidä minusta. Olen mä sille jo kerran sanonut että sen kysymyksissä oli tahaton tahdittomuus. Tiesin ettei se tiennyt olevansa epäkohtelias. Se kysyi multa mikä mun nimi oli ennen kuin vaihdoin sen ja miksi vaihdoin nimeni siksi, joka se nyt on.

Sanoin että mä voin vastata sulle, mutta vastaisuuden varalle kannattaa kysyä ihmisten nimestä jotenkin toisin. Ei ole hyvien tapojen mukaista kysellä varsinkaan transihmisiltä heidän nimihistoriaansa.

Mä olen ollut julkisesti ulkona jo sen verran pitkään, mulla on hyvät tukiverkot ja olen sen verran paatunut ihminen, että se ei hirveästi minua hetkauta. Jos me, joille asialla ei ole hirveästi merkitystä, emme sano mitään, hävitys vain leviää.

Jos multa olisi kysytty samaa vielä jokunen vuosi sitten, en olisi varmaan enää mennyt terapiaan sen jälkeen. Ja jo sellaisten varalle on tärkeää että me kaikki katsomme vähän sen perään miten ihmiset kommunikoivat meidän kanssamme.

Terapiasta on tullut läksyjä, joita olen tehnyt. Minun piti esimerkiksi tehdä ihan hirveä biografia itsestäni: ei siitä mitä teen tai kuka olen, vaan siitä millaisia ihmissuhteita minulla on. Sen kirjoittaminen oli hankalaa ja työlästä, mutta kirjoittanen siitä jonkinlaisen version jos joskus jaksan. Alkuperäistä en viitsi laittaa kun siinä on nimiä ja ulkomaan kieltä.

Minun piti myös kirjoittaa ylös tavoitteitani, asioita joita haluan saada irti hoidosta. Ajatuksia siitä, mitä parantuminen merkitsee minulle. Näistäkin lisää myöhemmin.

Ensiviikolla vuorossa on ruokapäiväkirja. Niistä ei pääse ikinä eroon.

Hyviä ja huonoja uutisia

Hyvät uutiset ensin: sain polilta postia. Kävin siellä jokin aika sitten puhumassa. Hoitoneuvottelu oli kuluneella viikolla ja sain terapia-aikoja ja lääkkeennoston eli sitte kun maksusitoumus on mennyt läpi niin aikoja pitäis kolista postiluukusta. Sairauden hoito siis on menossa eteenpäin ja niiltä osin “mallillaan”. 

Huonot uutiset. Mulla on ihan hirveä kausi menossa noin muuten. Ihan järkyttävä ulkonäkökriisi. Mättäminen lähtee tämän tästä käsistä. Koko ajan masentaa ja ahdistaa ihan kaikki. Lääkkeetkin meinaa jäädä ottamatta mutta tappelun jälkeen ne kuitenkin jaksaa jotenkuten lappaa naamaan viimeistään illalla ennen hampaidenpesua. 

Ulkonäkökriisi mulla on oikeastaan ollut pienen ikäni. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä miten olin lihava lapsi, vaikken oikeastaan ollut ylipainoinen ennen lukion loppuaikoja. Lihavaksi minua on voinut sanoa vasta aikuisiällä. 

Olen tässä leikellyt hiuksiani milloin mistäkin syystä, lähinnä siksi että joku muu asia on vituttanut ja joku hiuksissa on sattunut ärsyttämään. Ne on sitten pitänyt leikata koska se on semmoinen asia johon on jotain kontrollia, toisin kuin moneen muuhun juttuun jonka ympärillä elämä pyörii. 

Minulle ei tällä hetkellä sovi lyhyet hiukset ollenkaan. Lyhyet hiukset korostaa mun naamassa ja ulkonäössä ihan vääriä juttuja, kuten kaksoisleukaa ja pyöreyttä ja sitä että mun iho on tällä hetkellä melko huono. Lasit pienentää silmiä ja peittää kulmakarvat. Ylipäätään näytän aika feminiiniseltä ja samalla tosi butchilta. Ihmiset ehkä lukee naiseksi vieläkin enemmän kuin silloin kun on enemmän tukkaa. 

Olen kuitenkin miettinyt että pitäisikö vetää kaikki vaan pois. Hyvä ettei kulmatkin samalla. Voisi olla tarkoituksella hirveän näköinen ihan vaan kaikkia, varsinkin omia, ulkonäköihanteita vastustaakseen. Sitten kun se on tarkoituksella, ehkä se vituttaa vähemmän. Ehkä siinä sitten on joku korkeampi idea johon voi nojautua jos tuntuu että kaikki kelaa et olet hirveän ruma. Että ei tässä kuulukaan näyttää hyvältä, menit lankaan.

Mutta niinhän sitä sanotaan että estetiikka on henkilökohtainen juttu ja ihan varmaan jonkun mielestä minunkin hirveä näyttää hyvältä. Harmi ettei se ole minun mielestäni. On ihan kauheaa olla itsensä kanssa kun koko ajan välttämättä ajattelee sitä miten kammottavan näköinen on. 

Rehellistä negistelyä, paljon kirosanoja

Tämä ei ole ollut paras mahdollinen viikko. Ja vaikka kirjoitan blogia anonyyminä ja sitä lukevat todennäköisesti vain sellaiset tyypit jotka haluavat tietää monenlaisesta arjesta niin siitä puhuminen on silti yllättävän vaikeaa.

Minä olen aina ollut niitä ihmisiä jotka menevät lääkäriin jonkin vaivan takia ja sitten siellä itse lääkärin luona sanovat olevansa ihan okei ja ei tässä mitään hätää. Saatan mennä terapeutille ja vastata hänen mitä kuuluu -kysymykseen "kiitos hyvin, entä sulle," vaikka takaa ajettaisiin niitä oikeita ongelmia.

Oikeassa elämässä tulee kaunisteltua kaikkea ja vaikka kertoisin paskoista jutuista kavereille ja tuttaville on sävy usein perus no nyt menee huonosti mutta suunta on ylöspäin ja on pahemmastakin selvitty -selittelysarja, vaikka sekin on useimmiten vain selviytymiskeino ja kyky kiillottaa omaa julkisuuskuvaansa. Menee huonosti, mutta katso, minä selviän! Älä huolehdi! Olen elämäniloinen ja vahva ja loistava!

Blogiin haluaa kirjoittaa positiivisia kuulumisia ja voimaannuttavia sankaritarinoita. Mutta jokaisen voimaannuttavan sankaritarinan taustalla on paskoja päiviä ja epätoivon hetkiä ja niitä momentteja jolloin tekisi mieli hakata vain päätä seinään.

Tällä viikolla olen lähinnä möyrinyt masennuksissani, nukkunut, syönyt, ahminut ja yrittänyt raahautua tarvittaviin tapaamisiin ja tehdä elämän vaatimia aikuisjuttuja. Se vie mehut, elämänilon ja -hallinnan, mutta pakko reseptien uusimisesta, viimeisistä muuttoromppeista ja siivoushommista sekä oppilaskunnan järjestöjen kokouksista on selvitä. Vituttaa, mutta minkä sille mahtaa.

Mulle on aina hirveän iso saavutus esimerkiksi imuroida tai pestä astiat. En millään jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella podcasteja mutta valitettavasti ihminen ei voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja ja sekin pitemmän päälle alkaa ahdistaa ja ärsyttää vaikka olisikin periaatteessa mahdollista. Kun en minä HALUA olla tällainen!

Minusta olisi hirveän kiva joskus rentoutua ilman että siitä pitää potea huonoa omaatuntoa. Olisi hirveän kiva jos jaksaisi pitää kämppänsä hyvässä kuosissa - olen oikeasti tosi siisti ja järjestelmällinen ihminen mutta yleensä pelkkä olemassaolon tuska vie kaikki energiat siivoamiselta. Olisi hirveän kiva jos saisi aikaiseksi hankittua jonkun oikeasti palkitsevan työpaikan ja jaksais vielä harrastaakin. Paskaduunit pitäisi kieltää, mutta eihän tässä yhteiskunnassa tehdä mitään järkeviä päätöksiä muutenkaan joten tuskinpa lähiaikoina ollaan värkkäämässä suurta vallankumousta ja työrakenteiden purkamista.

Aika utopistista muutenkin. Mutta olishan se kiva. Eikä aina jaksa miettiä positiivisesti että mites tästä nyt noustaan ja millä keinoin ja mistä lähtis purkamaan paskaa oloa ja sen aiheuttamia tilanteita. Silloin kun perusfiilis on harmaa ja vitutus niin helvettiäkö siinä jaksaa olla positiivinen tai ajatella muita ihmisiä. Tai edes itseään ja omaa hyvinvointiaan. Kun ei siinä jää aikaa ja energiaa semmoiselle kuin hyvinvointi. Pitää vaan yrittää vöngertää eteenpäin. Saatana.

Seuraa bloglovinissa!

Follow my blog with Bloglovin